sääsatelliitti

Keinotekoinen satelliitti, joka kiertää Maata ja suorittaa meteorologisia havaintoja välittäen ne maanpäällisille vastaanottoasemille. Sen saama tieto on hyvin monipuolista, eikä se rajoitu pelkästään pilvikuvien tallentamiseen, mikä on sen tunnetuin tehtävä television säätiedotusten ansiosta. Nämä satelliitit vastaavat myös lukuisten meteorologisesti ja ilmastollisesti kiinnostavien muuttujien ja ilmiöiden seurannasta, kuten aerosolit (savu, pöly, tuhkapilvet…), napa-alueiden revontulet, jäätiköt, jäävuoret, jääpeitteet, meren pintalämpötila, tuulet, myrskyt, saasteita aiheuttavien kaasujen pitoisuudet, stratosfäärin otsoni, CO₂, metaani… Sääsatelliittien tarjoama kattavuus on maailmanlaajuinen, mikä tarkoittaa miljoonien uusien datapisteiden määrää joka päivä, mikä ruokkii numeerisia sääennustemalleja. Ensimmäinen tehtävänsä onnistuneesti suorittanut sääsatelliitti oli TIROS 1, jonka NASA laukaisi 1. huhtikuuta 1960. Sen edeltäjä oli Vanguard 2, osa Yhdysvaltain laivaston projektia, joka laukaistiin edellisenä vuonna (17. helmikuuta 1959). Vaikka tämä satelliitti oli suunniteltu mittaamaan pilvisyyden jakaumaa ja ilman tiheyttä, se tuotti tuskin lainkaan dataa, minkä vuoksi TIROS 1:tä pidetään yleensä historian ensimmäisenä sääsatelliittina. WMO:n Maailman sääntarkkailuohjelman (World Weather Watch Programme) käynnistäminen vuonna 1963 vauhditti lopullisesti ilmakehän tarkkailua avaruudesta sääsatelliittien ansiosta. Riippuen korkeudesta Maan pinnan yläpuolella, jolle keinotekoinen satelliitti sijoitetaan, tarkastellaan neljää rataluokkaa: 1) matala Maan kiertorata (napa- tai pysäköintirata); 2) keskikorkea Maan kiertorata (jota käyttävät globaaleja navigointijärjestelmiä mahdollistavat satelliitit); 3) geosynkroninen rata; ja 4) korkea Maan kiertorata. Sääsatelliitit kuuluvat luokkiin 1 ja 3.