katumuslumet

Lyhennetty tapa viitata katumuslumiin. Tämä nimitys annetaan tiiviistä lumesta muodostuville silmiinpistäville piikeille, joiden korkeus vaihtelee suuresti (muutamasta senttimetristä 4-5 metriin), ja joiksi hyvin erityisten ja äärimmäisten sääolosuhteiden alaisena oleva lumipeite lopulta muuttuu. Tämä omalaatuinen nimi juontuu niiden muistuttamisesta pääsiäisviikon katumusprosessioon, jossa jokainen osallistuja on pukeutunut terävähuppuiseen kaapuun. Niitä on dokumentoitu eri puolilla maailmaa sijaitsevien vuoristojen korkeilla alueilla, ja yleisimmin niitä muodostuu Argentiinan ja Chilen Keski-Andien autiomaisella vuoristoalueella, tavallisesti yli 4000 metrin korkeudessa merenpinnasta. Espanjassa niitä muodostuu satunnaisesti sekä Pyreneillä että Teiden vuorella. Nämä jääpiikit syntyvät lumen sulamisen ja sublimaation aiheuttamasta lumen häviämisestä. Edellä mainitulla Andien alueella ympäristö on paitsi jäistä myös niin äärimmäisen kuivaa, että pintalumi alkaa haihtua, jolloin lumikerrokseen muodostuu koveria painanteita. Näiden aukkojen laajetessa asteittain aurinkotekijän merkitys kasvaa (aurinkoisten ja varjoisten alueiden erilainen säteilymäärä), mikä nopeuttaa lumen häviämisprosessia ja lävistää kerrosta vähitellen, kunnes lopulta syntyy tuollaisia jäästalagmiittien kaltaisia muodostumia. Ensimmäinen tieteellinen maininta katumuslumista on peräisin englantilaiselta luonnontutkijalta Charles Darwinilta (1809-1882), joka törmäsi niihin retkellään Andien alueella 22. maaliskuuta 1835. Chilessä toiminut ranskalainen jäätikkötutkija Louis Lliboutry (1922-2007) oli ensimmäinen, joka selitti tyydyttävästi niiden syntytavan.