ukkosenjohdatin

Laite, joka suojaa rakennusta salaman iskeytymiseltä ja turvaa siinä oleskelevien ihmisten fyysisen koskemattomuuden. Ukkosenjohdattimia asennetaan myös laivoihin ja hyvin moninaisiin rakennelmiin (antenneihin, sähköpylväisiin, tuulivoimaloihin...). Yleisin tyyppi perustuu kärkipurkausilmiöön, ja sitä kutsutaan myös Franklinin ukkosenjohdattimeksi, sen keksijän - monilahjakkaan Benjamin Franklinin (1706-1790) - kunniaksi. Kuuluisan leijakokeensa ansiosta, jonka hän toteutti Philadelphiassa (Yhdysvalloissa) 15. kesäkuuta 1752, hän osoitti salamoiden olevan sähköpurkauksia. Seuraavana vuonna (1753) hän keksi laitteen. Tavanomainen ukkosenjohdatin sijoitetaan rakennusten korkeimpaan kohtaan, ja se koostuu yhdestä tai useammasta galvanoidusta teräksisestä sauvasta, joka päättyy volframikärkeen, joka kestää salaman iskiessä syntyvät korkeat lämpötilat. Ilman ionisoituminen tuossa kärjessä avaa reitin ukkospilvistä tulevalle salamalle. Toinen pää on yhdistetty maahan matalaresistanssisilla metallijohtimilla. Näin salaman iskiessä johdattimeen sähkö siirtyy nopeasti maahan, mikä estää purkausta aiheuttamasta vahinkoa rakennuksen rakenteille. Joidenkin - niin ikään kärkipurkausilmiöön perustuvien - ukkosenjohdattimien huipussa on eräänlainen rengas, joka sisältää pienen määrän radioaktiivista isotooppia ja jonka tarkoituksena on ionisoida laitteen ympärillä olevaa ilmaa entisestään. On myös verkkotyyppisiä ukkosenjohdattimia - jotka perustuvat Faradayn häkin fysikaaliseen periaatteeseen - ja jotka koostuvat maadoitetusta metalliverkosta, joka peittää rakennuksen kokonaan. Nykyaikainen metallirakenteinen rakennus täyttää saman tehtävän, minkä vuoksi todennäköisyys sille, että salama tunkeutuu sisään ja aiheuttaa vahinkoa rakennuksen sisällä, on käytännössä nolla.