ENSO

Kansainvälisesti käytetty lyhenne El Niño – eteläinen oskillaatio -ilmastoilmiölle (El Niño - Southern Oscillation, englanniksi). Tämä luonnonilmiö on selvin osoitus ilmakehän ja valtameren välisestä kytkeytymisestä. Kyseessä on laajamittainen kaksivaiheinen (bimodaalinen) heilahtelu, jonka negatiivinen vaihe on El Niño ja positiivinen vaihe La Niña. ENSO-jakson alkaminen näkyy merkittävinä pintapaineen poikkeamina Tahitin (Ranskan Polynesiassa) ja Darwinin (Pohjois-Australiassa) välillä sekä merenpinnan lämpötiloissa Tyynenmeren keski- ja itäosan päiväntasaajavyöhykkeellä. Ilmastotieteessä käytetään niin sanottua eteläisen oskillaation indeksiä (tunnetaan lyhenteellä SOI) määrittämään, milloin tietty ENSO-vaihe alkaa. Kyseinen indeksi saadaan edellä mainituissa paikoissa mitattujen ilmanpaineiden standardoidusta erotuksesta. Normaaliolosuhteissa – ENSO:n ollessa neutraali – paine on Darwinissa alempi kuin Tahitissa, mikä ylläpitää idästä länteen suuntautuvaa ilmavirtausta (passaattituulijärjestelmä), joka kuljettaa suuria määriä vesihöyryä Tyynenmeren altaan itäosaan ja synnyttää Pohjois-Australialle sekä sen naapurimaille Papua-Uudelle-Guinealle ja Indonesialle tyypillisen sateisen sään. El Niño -olosuhteissa paine-ero altaan molemmin puolin heikkenee, samoin passaattituulet, kostean ilman nousuvirtaukset vähenevät ja merivirrat muuttuvat, ja meren pintavesi lämpenee edellä mainitulla vyöhykkeellä. Kaikki tämä muuttaa merkittävästi tuuliolosuhteita ja sademääriä koko Tyynenmeren alueella. Australiassa koetaan kuivuutta, kun taas altaan toisella puolella, Etelä-Amerikan päiväntasaajavyöhykkeen länsirannikolla, esiintyy rankkasateita, jotka aiheuttavat tulvia. La Niña -ilmiön (ENSO:n positiivinen eli kylmä vaihe) aikana tapahtuu juuri päinvastoin. Molemmissa vaiheissa ENSO:n vaikutus ei rajoitu Tyynenmeren altaaseen, vaan sen vaikutukset tuntuvat monilla muillakin alueilla maailmassa.