Suihkuvirtaus

Voimakas, kapea ilmavirtaus, joka kulkee lähes vaakasuoraa akselia pitkin tropopaussin läheisyydessä. Sen keskiosassa saavutetaan suurin tuulen nopeus, joka ei koskaan ole alle 110 km/h ja joka usein ylittää 200 km/h. Suihkuvirtaukset voivat ulottua useiden tuhansien kilometrien pituudelle ja saavat yleensä aaltomaisen muodon. Niiden leveys on useita satoja kilometrejä ja paksuus muutamia kilometrejä. Niiden ytimen ympärillä esiintyy voimakasta vaaka- ja pystysuuntaista tuulileikkausta, mikä synnyttää voimakkaan turbulenssin alueita. Liikennelentokoneet säästävät polttoainetta ja lyhentävät matka-aikaansa lentämällä myötätuulessa suihkuvirtauksen ytimessä. Ainoa varotoimi, joka lentäjien on otettava huomioon, on tunkeutua tuohon keskiosaan välttäen samalla reuna-alueiden ylittämistä, joilla turbulenssi on vaarallista. Tätä varten laaditaan päivittäin karttoja, joissa on hyvin tarkkaa tietoa siitä sijainnista ja korkeudesta, jossa eri reittien suihkuvirtausten odotetaan kulkevan. Niiden sijainti ja suuntaus vaihtelevat päivästä toiseen. Ajoittain jokin näistä virtauksista syntyy alempana ilmakehässä (matalan tason suihkuvirtaus). Maapallolla on viisi pääasiallista suihkuvirtausta. Planeettamme pallosymmetrian vuoksi kummallakin pallonpuoliskolla esiintyy napa- ja subtrooppinen suihkuvirtaus (molemmat länsivirtauksia), kun taas päiväntasaajalla virtaa itäsuihkuvirtaus. Sekä arktisella alueella että Etelämantereella esiintyy ajoittain niin kutsuttuja stratosfäärin suihkuvirtauksia. Suihkuvirtaukset löysi japanilainen meteorologi Wasaburo Oishi (1874-1950) vuonna 1926, vaikka ensimmäinen tieteellinen maininta on myöhäisempi; se on peräisin saksalaiselta meteorologilta Heinrich Seilkopfilta (1895-1968), joka käytti vuonna 1939 ilmausta strahlströmung ('suihkuvirtaus') viitatessaan niihin.