sademittari
Meteorologinen laite, jolla mitataan tietyssä paikassa tiettynä ajanjaksona satanutta sademäärää. Sääasemilla käytettävä malli on Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) hyväksymä ja edustaa Hellmann-tyyppiä, joka on nimetty saksalaisen meteorologin Gustav J. G. Hellmannin (1854-1939) mukaan, jolle sen keksiminen (vuonna 1886) on osoitettu. Ensimmäiset ad hoc rakennetut astiat sadeveden keräämiseksi ja sen kirjaamiseksi olivat käytössä jo antiikin Kreikassa, noin 2500 vuotta sitten. Samaan tarkoitukseen käytetty asteikollinen astia on dokumentoitu myös Intiassa noin 400-luvulla eaa. Maataloustöiden suunnittelu oli syynä näiden varhaisten sademittareiden keksimiseen, kuten myös Koreassa vuonna 1441, kuningas Sejong Suuren (1418-1450) aikana, käyttöön otetun laitteen kohdalla. Cheugugi-nimellä tunnettu laite koostui vakiomittaisesta rautaisesta astiasta, josta valmistettiin tarkkoja jäljennöksiä ja jaettiin jokaiselle maakuntien käskynhaltijalle, mikä mahdollisti sademäärätietojen keräämisen koko maassa. Vuonna 1639 italialainen fyysikko Benedetto Castelli (1578-1643) - Galilein oppilas - valmisti yksinkertaisen asteikollisen lasiastian sadeveden keräämiseen, joka toimi myös sademittarina. Vaikka historian ensimmäisen sademittarin (varsinaisena tieteellisenä laitteena) keksiminen liitetään tavallisesti englantilaiseen arkkitehtiin Christopher Wreniin (1632-1723), kunnia kuuluu itse asiassa Castellille, sillä se, minkä Wren keksi - vuonna 1662 - oli ensimmäinen kippaava sademittari (tipping-bucket-sademittari). Kyseessä oli mekaanisella järjestelmällä varustettu kippaava sademittari, jonka ansiosta mustekynä pystyi piirtämään asteikolliselle paperille jatkuvan tallenteen sataneen sateen määrästä. Vasta 1800-luvun loppupuolella sadannan luotettavan mittaamisen ongelma ratkesi, sillä siihen mennessä suunnitellut erilaiset sademittarit eivät onnistuneet voittamaan kaikkia tämän muuttujan mittaamiseen liittyviä vaikeuksia, etenkään haihtumisen kautta tapahtuvaa osan sadeveden häviämistä. Hellmannin keksimä sademittari läpäisi onnistuneesti laadunvalvontatestit. Sen toimivuus vastaa sen kestävyyttä ankaria sääolosuhteita vastaan. Ulkoisesti laite on galvanoidusta peltilevystä valmistettu sylinteri, joka koostuu kahdesta toisiinsa sopivasta, päällekkäin asetetusta osasta. Yläosa on avoin ja muodostaa sademittarin suuaukon. WMO:n hyväksymissä malleissa sen pinta-ala on 200 cm2. Tästä aukosta alaspäin kulkee suppilo, jonka läpi sateen, lumen tai rakeiden vesi virtaa päätyen alaosan sisällä olevaan astiaan. Havaintoa tehtäessä kaksi sylinterimäistä osaa erotetaan toisistaan, edellä mainittu astia otetaan pois alaosasta, ja - mikäli edellisen havainnon jälkeen on satanut - kerätty vesi kaadetaan asianmukaisesti asteikolliseen mittalasiin. Sen lukema antaa suoraan millimetreinä sen vesikerroksen paksuuden, jonka sadanta jätti jälkeensä, olettaen että se on jakautunut vettä läpäisemättömälle pinnalle eikä haihtumista tapahdu. Nämä millimetrit vastaavat litroja neliömetriä kohden.