lämpömittari

Sääinstrumentti, joka mittaa ilman lämpötilaa. Erilaisia tyyppejä on useita, ja ne kaikki perustuvat tiettyjen aineiden lämpötasapainossa ilman kanssa kokeman fysikaalisen ominaisuuden vaihteluun ilman termodynaamisen tilan muuttuessa. Perinteiset lämpömittarit sisältävät nestettä (elohopeaa tai alkoholia) lasisessa kapillaariputkessa, joka on yhteydessä pieneen säiliöön eli lämpömittarin pallo-osaan. Ilman lämpötilan vaihtelut saavat nesteen laajenemaan tai supistumaan, minkä seurauksena nesteen pinta putkessa nousee tai laskee. Asteikon ansiosta voidaan lukea suoraan ne asteet, jotka instrumenttia ympäröivän ilman lämpötila on saavuttanut. Sääasemilla käytetään hyvin monenlaisia lämpömittareita, joista osaa - kuten maksimi- ja minimilämpömittareita, tai psykrometrin muodostavia lämpömittareita (kuiva- ja märkälämpömittari) - käytetään erityistarkoituksiin. Elohopealämpömittarin käyttö rajoittuu alueille, joilla kylmyys ei ole äärimmäistä, sillä kyseinen neste alkaa jäätyä alle –38,8 °C:ssa, ja Maapallolla on paikkoja, joissa ilman lämpötila on suhteellisen usein tätä alempi. Tämän ongelman ratkaisemiseksi kylmimpien alueiden sääasemilla käytetään alkoholilämpömittareita. Niissä on yleensä etanolia (etyylialkoholia), jonka jäätymispiste on –114 °C. Elohopea- ja alkoholilämpömittareiden lisäksi käytetään myös muun muassa bimetallilämpömittaria, vastuslämpömittaria sekä digitaalisia lämpömittareita, jotka sisältävät samoihin periaatteisiin perustuvia antureita kuin edellä mainitut, ja jotka elektronisen piirin ansiosta muuntavat lämpötilan vaihtelut signaaliksi, joka voidaan näyttää numeroina nestekidenäytöllä.